Ystäväni kertoi tämän kirjan ilmestymisestä. Kirja on Järvenpään Diakonia-ammattikorkeakoulun sosiaalialan opinnäytetyö. Aihe kiinnosti minua, joten ajattelin hankkia teoksen luettavakseni. Se löytyi netistä:

https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/25583/Rannila_Inkeri.pdf?sequence=1

Teos kertoo tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä irrottautuneiden kokemuksista, ja kyse on Espoossa toimivasta Tapani Koivuniemen uskonlahkosta, jonka entinen jäsen Inkeri Rannilakin on. Hän on kerännyt opinnäytetyöhönsä lahkon 22 entisen jäsenen tarinat, jotka opinnäytetyössä julkaistaan sellaisenaan suorina lainauksina. Opinnäytetyössä on yhteensä 125 sivua, joista 45 sivua on Inkeri Rannilan kokoavaa ja teoreettista osuutta ja 69 sivua alkuperäisiä tarinoita.

Teos on ongelmallinen, mutta sillä on paikkansa. Käsittelen tässä ensin ongelmia ja sen jälkeen sitä, miksi teoksella on oma paikkansa.

Teoksen ongelmallisuus on yksinkertaisesti siinä, että Inkeri Rannila on itse Koivuniemen lahkon entinen jäsen eikä siksi voi kunnolla ottaa etäisyyttä aiheeseen ja käsitellä asiaa tieteelliset kriteerit täyttävästi. Hän analysoi puolinaisesti esimerkiksi argumentoiden, että ihminen on uskonnollinen perusolemukseltaan, ja jättää käyttämättä lähteet, jotka kyseenalaistavat tämän argumentin.

Toinen teoksen tieteellisyyttä kyseenalaistava seikka on se, että vaikka Rannila pyrkii kirjoittamaan niin, etteivät teoksen tarinoiden kertojat ole tunnistettavissa, niin käytännössä hän ei pysty turvaamaan tutkimuskohteidensa henkilöyttä, vaan ne ovat helposti vähänkään Koivuniemen lahkon kanssa tekemisissä olleiden tunnistettavissa.

Kolmas tieteellisyyttä rajaava elementti on se, että Rannila lainaa tekstit sellaisenaan eikä analysoi tekstejä puhki. Tämä on ymmärrettävää Rannilan henkilösidonnaisuuksien takia - hän ei edes halua puhkianalysoida tekstejä vaan haluaa antaa äänen tarinoiden kertojille - narratiiveille. Seurauksena on kuitenkin teoksen tieteellisyyteen pyrkivän osan tappio tekstien rinnalla, mitä kuvaa se painoarvo, joka on annettu toisaalta "tieteelle" (45 sivua) ja toisaalta tarinoille (69 sivua). Kyseessä on käytännössä 45-sivuinen opinnäytetyö, jota on täydennetty 69 sivulla liitteitä. Erikoinen ratkaisu.

Sitten niihin hyviin seikkoihin. Rannila pyrkii opinnäytetyönsä avulla käytännössä tarjoamaan vertaistukea vastaavia asioita kokeneille. Teos on siis ensisijaisesti vertaistuellinen väline, ja sellaisena se toimii kohtuullisen hyvin.

Toinen teoksen ansio on kuitenkin tarinoiden julkaisu sellaisenaan. Jää pääosin lukijan tehtäväksi analysoida tarinoita, ja niitä lukiessa tuleekin ilmi joukko Rannilan teoreettisen osan puutteita. Tämänkin voi lukea ansioksi. Lukija voi lukiessaan motivaationsa mukaisesti sekä katsoa tarinoita etäältä että eläytyä kerrottuun.

Kolmas teoksen ansio on tuoda esiin Koivuniemen lahkoon liittyviä piirteitä. Lahko-kysymystä Rannila ei teoriaosuudessaan sen enempää pohdi, mikä on kuitenkin harmillista. Lisäksi teoriaosuudessa  Koivuniemen lahkon piirteitä olisi voinut käsitellä jo tarinoidenkin perusteella toteutunutta seikkaperäisemmin. Piirteiden seikkaperäinen pohdinta jää nyt lukijan tehtäväksi ja lahko osittain salaperäisyyden harsoon.

Neljäs hyvä puoli teoksessa on se, että se ottaa kantaa uskonnollisen yhteisön vallankäyttöön. Valta on kaivautuneena kaikkiin uskonnollisiin yhteisöihin eikä pelkkiin lahkoihin, mutta teoksessa tätä valtaa ja vallankäyttöä tuodaan suhteellisen kiitettävästi Koivuniemen lahkon osalta esiin.

***