Näin Anu Myllärin teoksen kirjasuosituslistassa oheislukemistoksi opintoihin. Teosta ei olisi tarvinnut lukea, mutta pidän romaanien lukemisesta opintojen tukena. Niiden kautta voi monasti tutustua maailmoihin, joihin ei ole ollut ennen niin suurta kosketusta.

Mylläri adoptoitiin Suomeen parivuotiaana Bangladeshista. Hän vietti lapsuutensa maatilalla eteläpohjalaisen pariskunnan lapsena. Teoksen alkuosassa kuvataan hänen lapsuuttaan maaseudulla, ja teoksen alku on jopa puuduttava tavanomaisuudellaan. Teosta lukiessa tuntui siltä, että tämän tavanomaisempaa kuvausta suomalaisesta lapsuuden maalaismaisemasta on vaikea löytää mistään.

Myllärin tavanomaista lapsuuden arkea varjostaa kuitenkin äidin 1-luokan diabetes. Myllärin ollessa 8-vuotias hänen äitinsä kuolee ja hän jää yksin isänsä kanssa. Täysin ilman lähiperhettään Mylläri jää juuri 18 vuotta täytettyään, kun hänen isänsä kuolee munuaissairauteen.

Lapsuuden tylsyyden kuvauksella on kuitenkin paikkansa Myllärin teoksessa. Kuvauksella Mylläri paikantaa itsensä täysin osaksi suomalaista kulttuuripiiriä, jota hallitsee vuosittaiseen kiertoon perustuva maalaiselämä siementen viljelystä puintitalkoisiin. Lapsuus tuottaa Myllärille suomalaisen identiteetin kielineen ja tapoineen, kulttuurisine muistoineen.

Myllärin lapsuudessa tulee esiin kuitenkin adoptiolapseuden kääntöpuoli. Mylläri kohtaa lapsuudessaan ja nuoruudessaan eriasteista syrjintää ja rasismia "väärän värinsä" takia. Juuri koskaan hän ei voi kokea olevansa "täydellinen" suomalainen ja tulevansa hyväksytyksi adoptiolapsena sellaisenaan. Monen sukulaisenkin kohdalla lapseus määrittyy adoption ja erivärisyyden kautta: Kun tyttöä esitellään vieraille, häntä määritellään lisämäärittein "adoptiotytär" ja "Bangladeshista".

Syrjinnän lisäksi Mylläri joutuu ilman lähiperhettään varhaisessa vaiheessa. Hän peräänkuuluttaa varavanhempijärjestelmää adoptioihin, jolloin adoptiolapsi voi saada tukea elämänsä hankalissa tilanteissa joltain lähiperheensä ulkopuolisilta vanhemmilta ja siirtyä  heidän perheensä jäseneksi, jos hän menettää adoptiovanhempansa. Lähiperheen menettämisen takia Myllärin perhe koostuukin pitkälti ystävistä ja lähiperhettä kaukaisemmista sukulaisista. Sukulaisuus ei kuitenkaan ole kaikkien osalta ollut varauksetonta, jos adoptiolapsi menettää vanhempansa.

Myllärin suhde omiin adoptiovanhempiinsakaan ei ole ollut täysin ongelmatonta. Hänen äitinsä pettyi tyttäreensä, koska tämä ei osoittanut varauksetonta rakkauttaan äidillensä. Epäilen, että myös äidin sairaus saattoi voimistaa pettymyksen ilmauksia. Adoptiolapsi ei kuitenkaan välttämättä kiinny tai takerru adoptiovanhempiinsa. Voi olla, että hän takertuu vain toiseen heistä, kuten Myllärin perheessä kävi. Jos lapsi on ennen adoptiota kokenut tulevansa hylätyksi, niin hän voi hyvinkin olla kiinnittymättä vanhempiinsa - ainakin toiseen heistä. Lisäksi ehkä Myllärin äiti odotti tyttäreltään rakkautta mutta ei kyennyt itse sitä antamaan lapselle, joka tarvitsi rakkautta erityisen paljon. Myllärin äiti vietti pitkiä kausia sairaalassa ja Mylläri joutui tavallaan monta kertaa hylätyksi äitinsä elämän aikana.

Myllärin äidin kuolema on kuitenkin karu asia tytölle. Hän joutuu kantamaan ikäänsä nähden suurempaa vastuuta. Hän ottaa äitinsä tehtävät perheessä siivouksineen ja muine kotitöineen. Myllärin lapsuudenperheessä työnjako oli jakautunut sukupuolittain, ja Mylläri joutuu laittamaan äitinsä saappaat jalkaansa. Vastuuta tasapainottaa Myllärin lapsenrakkaudellinen suhde isäänsä, ja isän tunne- ja sanallisen ilmaisun vaikeuksista huolimatta jäljelle jääneen vanhemman ja lapsen välinen rakkaus onkin teoksessa ilmeinen.

27-vuotiaan (vuonna 2006) Myllärin omaelämäkerta on mielenkiintoista luettavaa. Se ei lankea turhaan dramatisointiin vaan kertoo, kuvaa asiat niin kuin ne tapahtuivat. Teos avaa ovia adoptiolapsen maailmaan kaikkine hyvine osineen mutta myös varjopuolineen. Teosta voi suositella kaikille adoptiota ulkomailta harkitseville ja niille, jotka haluavat laajentaa elämänkuvaansa.

***