Ystäväni kertoi tämän kirjan ilmestymisestä. Kirja on Järvenpään Diakonia-ammattikorkeakoulun sosiaalialan opinnäytetyö. Aihe kiinnosti minua, joten ajattelin hankkia teoksen luettavakseni. Se löytyi netistä:

https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/25583/Rannila_Inkeri.pdf?sequence=1

Teos kertoo tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä irrottautuneiden kokemuksista, ja kyse on Espoossa toimivasta Tapani Koivuniemen uskonlahkosta, jonka entinen jäsen Inkeri Rannilakin on. Hän on kerännyt opinnäytetyöhönsä lahkon 22 entisen jäsenen tarinat, jotka opinnäytetyössä julkaistaan sellaisenaan suorina lainauksina. Opinnäytetyössä on yhteensä 125 sivua, joista 45 sivua on Inkeri Rannilan kokoavaa ja teoreettista osuutta ja 69 sivua alkuperäisiä tarinoita.

Teos on ongelmallinen, mutta sillä on paikkansa. Käsittelen tässä ensin ongelmia ja sen jälkeen sitä, miksi teoksella on oma paikkansa.

Teoksen ongelmallisuus on yksinkertaisesti siinä, että Inkeri Rannila on itse Koivuniemen lahkon entinen jäsen eikä siksi voi kunnolla ottaa etäisyyttä aiheeseen ja käsitellä asiaa tieteelliset kriteerit täyttävästi. Hän analysoi puolinaisesti esimerkiksi argumentoiden, että ihminen on uskonnollinen perusolemukseltaan, ja jättää käyttämättä lähteet, jotka kyseenalaistavat tämän argumentin.

Toinen teoksen tieteellisyyttä kyseenalaistava seikka on se, että vaikka Rannila pyrkii kirjoittamaan niin, etteivät teoksen tarinoiden kertojat ole tunnistettavissa, niin käytännössä hän ei pysty turvaamaan tutkimuskohteidensa henkilöyttä, vaan ne ovat helposti vähänkään Koivuniemen lahkon kanssa tekemisissä olleiden tunnistettavissa.

Kolmas tieteellisyyttä rajaava elementti on se, että Rannila lainaa tekstit sellaisenaan eikä analysoi tekstejä puhki. Tämä on ymmärrettävää Rannilan henkilösidonnaisuuksien takia - hän ei edes halua puhkianalysoida tekstejä vaan haluaa antaa äänen tarinoiden kertojille - narratiiveille. Seurauksena on kuitenkin teoksen tieteellisyyteen pyrkivän osan tappio tekstien rinnalla, mitä kuvaa se painoarvo, joka on annettu toisaalta "tieteelle" (45 sivua) ja toisaalta tarinoille (69 sivua). Kyseessä on käytännössä 45-sivuinen opinnäytetyö, jota on täydennetty 69 sivulla liitteitä. Erikoinen ratkaisu.

Sitten niihin hyviin seikkoihin. Rannila pyrkii opinnäytetyönsä avulla käytännössä tarjoamaan vertaistukea vastaavia asioita kokeneille. Teos on siis ensisijaisesti vertaistuellinen väline, ja sellaisena se toimii kohtuullisen hyvin.

Toinen teoksen ansio on kuitenkin tarinoiden julkaisu sellaisenaan. Jää pääosin lukijan tehtäväksi analysoida tarinoita, ja niitä lukiessa tuleekin ilmi joukko Rannilan teoreettisen osan puutteita. Tämänkin voi lukea ansioksi. Lukija voi lukiessaan motivaationsa mukaisesti sekä katsoa tarinoita etäältä että eläytyä kerrottuun.

Kolmas teoksen ansio on tuoda esiin Koivuniemen lahkoon liittyviä piirteitä. Lahko-kysymystä Rannila ei teoriaosuudessaan sen enempää pohdi, mikä on kuitenkin harmillista. Lisäksi teoriaosuudessa  Koivuniemen lahkon piirteitä olisi voinut käsitellä jo tarinoidenkin perusteella toteutunutta seikkaperäisemmin. Piirteiden seikkaperäinen pohdinta jää nyt lukijan tehtäväksi ja lahko osittain salaperäisyyden harsoon.

Neljäs hyvä puoli teoksessa on se, että se ottaa kantaa uskonnollisen yhteisön vallankäyttöön. Valta on kaivautuneena kaikkiin uskonnollisiin yhteisöihin eikä pelkkiin lahkoihin, mutta teoksessa tätä valtaa ja vallankäyttöä tuodaan suhteellisen kiitettävästi Koivuniemen lahkon osalta esiin.

***

Näin Anu Myllärin teoksen kirjasuosituslistassa oheislukemistoksi opintoihin. Teosta ei olisi tarvinnut lukea, mutta pidän romaanien lukemisesta opintojen tukena. Niiden kautta voi monasti tutustua maailmoihin, joihin ei ole ollut ennen niin suurta kosketusta.

Mylläri adoptoitiin Suomeen parivuotiaana Bangladeshista. Hän vietti lapsuutensa maatilalla eteläpohjalaisen pariskunnan lapsena. Teoksen alkuosassa kuvataan hänen lapsuuttaan maaseudulla, ja teoksen alku on jopa puuduttava tavanomaisuudellaan. Teosta lukiessa tuntui siltä, että tämän tavanomaisempaa kuvausta suomalaisesta lapsuuden maalaismaisemasta on vaikea löytää mistään.

Myllärin tavanomaista lapsuuden arkea varjostaa kuitenkin äidin 1-luokan diabetes. Myllärin ollessa 8-vuotias hänen äitinsä kuolee ja hän jää yksin isänsä kanssa. Täysin ilman lähiperhettään Mylläri jää juuri 18 vuotta täytettyään, kun hänen isänsä kuolee munuaissairauteen.

Lapsuuden tylsyyden kuvauksella on kuitenkin paikkansa Myllärin teoksessa. Kuvauksella Mylläri paikantaa itsensä täysin osaksi suomalaista kulttuuripiiriä, jota hallitsee vuosittaiseen kiertoon perustuva maalaiselämä siementen viljelystä puintitalkoisiin. Lapsuus tuottaa Myllärille suomalaisen identiteetin kielineen ja tapoineen, kulttuurisine muistoineen.

Myllärin lapsuudessa tulee esiin kuitenkin adoptiolapseuden kääntöpuoli. Mylläri kohtaa lapsuudessaan ja nuoruudessaan eriasteista syrjintää ja rasismia "väärän värinsä" takia. Juuri koskaan hän ei voi kokea olevansa "täydellinen" suomalainen ja tulevansa hyväksytyksi adoptiolapsena sellaisenaan. Monen sukulaisenkin kohdalla lapseus määrittyy adoption ja erivärisyyden kautta: Kun tyttöä esitellään vieraille, häntä määritellään lisämäärittein "adoptiotytär" ja "Bangladeshista".

Syrjinnän lisäksi Mylläri joutuu ilman lähiperhettään varhaisessa vaiheessa. Hän peräänkuuluttaa varavanhempijärjestelmää adoptioihin, jolloin adoptiolapsi voi saada tukea elämänsä hankalissa tilanteissa joltain lähiperheensä ulkopuolisilta vanhemmilta ja siirtyä  heidän perheensä jäseneksi, jos hän menettää adoptiovanhempansa. Lähiperheen menettämisen takia Myllärin perhe koostuukin pitkälti ystävistä ja lähiperhettä kaukaisemmista sukulaisista. Sukulaisuus ei kuitenkaan ole kaikkien osalta ollut varauksetonta, jos adoptiolapsi menettää vanhempansa.

Myllärin suhde omiin adoptiovanhempiinsakaan ei ole ollut täysin ongelmatonta. Hänen äitinsä pettyi tyttäreensä, koska tämä ei osoittanut varauksetonta rakkauttaan äidillensä. Epäilen, että myös äidin sairaus saattoi voimistaa pettymyksen ilmauksia. Adoptiolapsi ei kuitenkaan välttämättä kiinny tai takerru adoptiovanhempiinsa. Voi olla, että hän takertuu vain toiseen heistä, kuten Myllärin perheessä kävi. Jos lapsi on ennen adoptiota kokenut tulevansa hylätyksi, niin hän voi hyvinkin olla kiinnittymättä vanhempiinsa - ainakin toiseen heistä. Lisäksi ehkä Myllärin äiti odotti tyttäreltään rakkautta mutta ei kyennyt itse sitä antamaan lapselle, joka tarvitsi rakkautta erityisen paljon. Myllärin äiti vietti pitkiä kausia sairaalassa ja Mylläri joutui tavallaan monta kertaa hylätyksi äitinsä elämän aikana.

Myllärin äidin kuolema on kuitenkin karu asia tytölle. Hän joutuu kantamaan ikäänsä nähden suurempaa vastuuta. Hän ottaa äitinsä tehtävät perheessä siivouksineen ja muine kotitöineen. Myllärin lapsuudenperheessä työnjako oli jakautunut sukupuolittain, ja Mylläri joutuu laittamaan äitinsä saappaat jalkaansa. Vastuuta tasapainottaa Myllärin lapsenrakkaudellinen suhde isäänsä, ja isän tunne- ja sanallisen ilmaisun vaikeuksista huolimatta jäljelle jääneen vanhemman ja lapsen välinen rakkaus onkin teoksessa ilmeinen.

27-vuotiaan (vuonna 2006) Myllärin omaelämäkerta on mielenkiintoista luettavaa. Se ei lankea turhaan dramatisointiin vaan kertoo, kuvaa asiat niin kuin ne tapahtuivat. Teos avaa ovia adoptiolapsen maailmaan kaikkine hyvine osineen mutta myös varjopuolineen. Teosta voi suositella kaikille adoptiota ulkomailta harkitseville ja niille, jotka haluavat laajentaa elämänkuvaansa.

***

Sain Nopolan kirjan ystävältäni, joka oli saanut sen lahjaksi. Hän oli toivonut lahjaksi jotakin vakavahenkistä, ja oli pettynyt kovasti saamaansa lahjaan. Hän antoi kirjan happamin ilmein minulle. En ollut koskaan ajatellut hankkia kirjaa, koska ajattelin sen asemoituvan jonnekin sellaisen kevyen kirjallisuuden tilaan, jota karsastan. No, yritin puhdistaa itseni näistä ennakkoasenteista, kun kerran sain kirjan lahjaksi. Otin kirjan, koska teos on ollut jossain määrin julkisuudessa ja Eila ja Rampe ovat päätyneet näyttämöllekin. Ajattelin, että on hyvä tietää, mistä puhutaan.

Olen itse puoliksi Hämeestä. Siksi kirjan murre oli minulle pitkälti tuttua. Pieni osa murteesta toimi paperilla, mutta suurin osa paperikeskustelusta jäi pinnalliseksi höpötykseksi. Tunnnistin monta hämäläistä tapaa jutella ja laskea sanallista leikkiä, mutta jotenkin se ei vain toiminut paperilla, koska ilmeet puuttuivat.

Tuskastuin kirjaan jo alkumetreillä. Eila ja Rampe pölisivät tyhjää elämää ilman sivistystä. Kyllä Hämeessä tyhjää elämää puidaan, mutta joukkoon mahtuu Nopolan kirjaa syvällisempiä keskusteluja "elämän tarkoituksesta". Ne puuttuivat Nopolan kirjasta kokonaan. Syvällisyys oli Eilan listausta Rampen pinnallisimmista pinnallisimpia "ominaisuuksia" kuten hyvää perunankuorimistaitoa ja hampaidenpesutaitoja sekä "elämästä ei selviä henkissä" -laulunsanojen ajattelemista. Syvällisyys oli optikon kirjaintaulujen lukutavan perusteella pääteltävää Rampen "tarkkaa" luonnetta ja sen perusteella tehtävää johtopäätöstä, että Rampe olisi soveltunut suorittamaan (suorittamatta jääneita) erityisopintoja erityisasiantuntemuksen hankkimiseksi.

Harmitti myös Rampen ja Eilan tytär. Hän oli kuulemma filosofian kandidaatti  eli "filkandi", kuten Rampe tai Eila jossain suustaan päästi, mutta jossain se hänenkin sivistyksensä piilotteli.

Hankalinta oli lukea tyhjäpäistä dialogia. Hieman sitä paremmin sujui kirjoitetun tekstin lukeminen, joka ei saanut itseäni kokemaan oloani aivan niin vaivautuneeksi. Halusin pois näiden suutaan loksuttavien ihmisten parista.

Kirjan lukemisessa ei mennyt montaa tuntia. Se oli kirjan paras anti.

*

"Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa" -kirjan ilmestyttyä siitä oli arvostelu Helsingin Sanomissa. Minun teki mieli ostaa kirja, mutta syystä tai toisesta se jäi tekemättä. Tänä vuonna kirjastossa käydessäni silmäni kuitenkin osuivat hyllyssä olevaan kirjaan. Lainasin sen saman tien.

Teoksessaan Järvinen ja Kolbe kirjoittavat luokkaretkestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Luokkaretki on Ruotsissa vakiintunut käyttöön tarkoittamaan suurin piirtein samaa kuin Suomessa sosiaalinen liikkuvuus.

Järvisen ja Kolben teos jakautuu kirjoittajien perä perää kirjoittamiin artikkeleihin. Järvinen tulee työväen perheestä, kun taas Kolbella on vahva sidos akateemiseen maailmaan. Kun Kolben artikkelit ovat puhtaan akateemisia ja hillittyjä numero- ja historiatietoja sisältäviä tekstejä, niin Järvisen artikkelit hengittävät niin Järvisen omaa kuin teokseen haastateltujen ihmisten elettyä elämää. Erityyppisten artikkelien vuorottelu tekee teoksesta mielenkiintoisen, antaa sisältöön syvyyttä ja tuottaa liikkuvuutta.

Järvinen ja Kolbe kuvaavat artikkeleissaan luokkaretkeä moniulotteisesti. Luokkaretki kulkee yhteiskunnassa alas ja ylös sekä limittäin. Sama ihminen voi pysyä tiukasti omassa yhteiskunnallisessa viitekehyksessään, kulkea mihin suuntaan vain, kuulua useaan eri yhteiskuntaluokkaan tai kokea olevansa kuulumatta mihinkään erityisesti. Sama ihminen voi omasta tarinastaan muokata erilaisia tarinoita, joiden perusteella hänet voidaan luokitella joskus toiseen ja joskus toiseen luokkaan.

Teoksessa luodataan luokkaerojen historiaa. Merkittävimpänä asiana teoksessa tulee esiin luokkaerojen suuruus 1900-luvun alussa, hyvinvointivaltion luokkaerojen merkityksen pieneneminen ja luokkien kohtaamisen mahdollistava politiikka sekä 1990-luvun alusta uudelleen vahvistuneet luokkaerot ja lisääntyvä luokkien erillisyys toisistaan.

****